Reformissa on unohdettu nuoruus

Olin taannoin ammatillisen koulutuksen hyvinvointipäivillä luennolla, jossa psykologi Satu Lähteenkorva oli puhumassa työssä jaksamisesta. Lähteenkorva on aiemmin työskennellyt oppilaitospsykologina ja toimii nyt työpsykologina. Sadulta kysyttiin tilaisuudessa ammatillisen koulutuksen reformista, että miten hän katselee psykologina reformia ja sen vaikutusta nuoriin. Satu käytti puheenvuoron, sekä työpsykologina että ammatillisessa oppilaitoksessa opiskelevan nuoren äitinä. Satu kommentoi olevansa äärettömän huolissaan. Hän totesi, että se mikä on nuorille toiselle asteelle siirtyessä erityisen tärkeää, on koulutuksen rakenne. Rakenteet ja vertaiset eli opiskeluryhmä luo turvallisuuden tunnetta. Ja nämä peruskalliot reformi ja koulutuksen säästöt ovat hajottaneet ammatillisesta koulutuksesta. Satu lisäsi vielä, että nuoret eivät opi itseohjautuvuutta itseohjautumalla, vaan se on taito mitä pitää opettajaa ja nuorten pitää sitä saada sitä myös turvallisesti harjoitella.

Säästöt ovat ravistelleet ammatillista koulutusta ankarasti, opetuksen kontaktituntimäärät ovat tippuneet ja aikuisen aikaa on huomattavasti aiempaa vähemmän. Osa opinnoista tehdään ns. etätöinä itseohjautuen ja tehtäviä tehden, vaikka kotona. Häpeilemättä myönnän, että itselleni etäpäivät olisivat tuossa iässä tarkoittaneet vapaa-aikaa ja sitä se tuntuu olevan nuorillekin. Nuorilla on nyt valtavasti aikaa pelata ja viettää aikaa eri sosiaalisen median yhteisöissä. Monesti se vaan ei oikein tue ammatillista kasvua tai tue työelämään. Ja tämä on meidän aikuisten vastuulla.

Jokainen nuorten kanssa toimija tietää, kuinka merkityksellinen opiskeluryhmä on nuorelle. Se, että tulee hyväksytyksi ja arvostetuksi turvallisen ryhmän jäsenenä, on yksi opinnoissa menestymisen edellytys. Eikä tämä tarve muutu aikuisuudessakaan. Peruskoulussa vielä kuljetaan tiiviisti ryhmässä ja aikuisen ohjauksessa. Edelleen lukiolaiset saavat jatkaa tällä reitillä ja kasvaa vielä kolme vuotta. Ammatillisen puolen nuoret näkevät ryhmäänsä muutaman tunnin päivässä, koska jokainen menee omia polkujaan. Ryhmäytymistä ei varmasti näissä olosuhteissa tapahdu, kuten ennen ja se vaikuttaa opintoihin sitoutumiseen. Vahva ryhmän tuki antaa olosuhteet, joissa voi kasvaa turvallisesti aikuisuuteen ja samalla nuorelle jää rauha opiskella ammattiin.

Itseohjautuvuutta peräänkuuluttaessa unohdetaan usein, että nuoren aivot ovat valmiit vasta 25 –vuotiaana. Esimerkiksi tapahtumien syy- ja seuraussuhteisen ymmärtäminen kehittyy yllättävän myöhään. Meillä on tarve saada nuoret työelämään, kunniallisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja toki suurimmasta osasta sellaisia tuleekin reformista ja säästöistä huolimatta. Mutta fysiologiaa emme voi muuttaa, monella nuorella kasvu on kesken vielä 16 ja 17 –vuotiaana, monilla paljon myöhemminkin. Nämä nuoret ovat tuuliajolla, kun olosuhteet ovat kovin repaleiset, aikuisen ja ryhmän tuen uupuessa. Odotetaan nuorten oppivan vastuuta, mutta keinoja siihen ei saada, koska nuoria ei ehditä opettamaan ottamaan vastuuta. Opetettiin sitä ennen uimaankin heittämällä laiturilta ja kaikki eivät hukkuneet, jos oppivat uimaan. 

Reformi-infoissa muutamia vuosia sitten, kysyin, että mitä tehdään, jos lähes kaikille nuorille yksilöllinen polku olisikin sitä, että aikuisen tukea, kontaktitunteja ja ryhmässä olemista tarvittaisiinkin mahdollisimman paljon? Siihen ei ollut vastausta. Nyt olen sen vastauksen saanut. Ne tippuvat, jotka eivät selviä muuttuneissa olosuhteissa. Kyse ei monenkaan nuoren kohdalla ole siitä, etteikö ala tai ammatti olisi ollut kiinnostava tai sopiva. Vaan siitä, ettei nuorelle annettu mahdollisuutta kasvaa ammattiin tarvittavissa olosuhteissa ja tarvittavalla tuella. Säästöt syrjäyttävät nuoria, vaikka kuinka muuttaisimme tapaa toimia. Koska nuoruutta ja kasvua aikuiseksi emme pysty mitenkään muuttamaan.

Luvalla sanoen olen psykologi Lähteenkorvan linjoilla ja valtavan huolissani nuortemme tulevaisuudesta. Ohjaamolla otamme vastaan viikoittain nuoria, jotka ovat keskeyttäneet opintonsa. Saamme tänne vain jäävuoren huipun kuitenkin, eli ne ketkä uskaltavat lähteä pettymyksen jälkeen eteenpäin miettimään uutta. Nuorten selkeä viesti on, ettei kukaan välitä, koska ei ole aikaa. Ryhmään ei ole useinkaan päässyt mukaan ja moni nuori ei edes tiedä mitä opinnoissa olisi pitänyt tehdä. Emme ole pienen ongelman äärellä ja sitä ei korjaavalla toiminnalla saada kuntoon. Opettajat tekevät edelleen hyvää työtä, kasvattavat nuoriamme, niin ammattiin kuin elämäänkin. Mutta heille on annettava siihen resursseja. Vain siten toteutuu reformin ajatus yksilöllisistä poluistakin. 

Maakuntajohtaja Laura Leppänen vieraili Lahden Ohjaamolla ja kysyi meiltä ohjaamolaisilta, että jos hänellä olisi taikasauva, mitä sillä pitäisi tehdä parantaaksemme nuorten elämää? Toiveeksemme nousi välittömästi ammatillisen koulutuksen lisärahoitus, jolla tuettaisiin opetuksen ja kontaktituntien määrää ja panostettaisiin ryhmätoiminnan kehittämiseen.  Tiedän, ettei taida maakuntajohtajan taikasauvalla välttämättä olla mahdollisuus koputella sitä kirstua, mutta toivon viestimme menevän silti eteenpäin.

Kun rahoitus on vedetty tiukalle, on ammatillisessa koulutuksessa jouduttu tekemään toimenpiteitä, mitkä eivät kohtaa nuoren tarpeisiin. Jos opiskelija ei pysy menossa mukana ja hän ei otakaan itseohjautuen vastuuta, syytetään nuorta. Ja kun hän ei nohevasti porskuta suunta selvänä ja motivaatio tapissaan eteenpäin, ongelmista tulee nuoren ongelmia. Lopulta usein todetaan, ettei nuori motivoidu, pysty tai kykene ja tällöin nuoren pettymys on valtavaa. Siinä kohtaa nuori osaa harvoin sanoa ääneen, mikä opinnoissa hiertää ja mitä olisi ollut tarve saada lisää. Ja usein se nuoren ainoa tarve olisi ollut turvallinen opiskeluaika, aikuisen ja ryhmän tuki.

Reformin tuomaa viestiä on viety ammatillisesta koulutuksesta eteenpäin, nyt olisi aika jonkun sitä kuunnella ja sen lisäksi siihen tarttua. Tulevaisuutemme Suomi tarvitsee näitä nuoria tekemään työtä ja meillä aikuisilla on valta meidän nuoremme saatella ammattiin ymmärtäen nuoruutta ikävaiheena. Siinä ikävaiheessa meidän aikuisten tuki ja läsnäolo on erityisen tärkeää. Parhaat muistot jäävät uinnin opettelustakin niille, joita aikuinen kannattelee, neuvoo ja kannustaa, niin kauan kuin omat taidot ovat kehittyneet tarpeeksi. Silloin hukkuminen ei ole mikään vaihtoehto.

Kirjoittaja on seurannut ammatillisen koulutusta työssään vuodesta 2005 ja ohjaa nuoria päivittäin koulutukseen Ohjaamo Lahdessa.

Havaintoja Ohjaamolta - Puhutaan lasten ja nuorten kanssa

Vuosien varrella olen pistänyt merkille, miten huolestuttavasti yhteinen keskustelu ja puhuminen perheissä on vähentynyt. Tarkoitan tällä nimenomaan lasten ja nuoren kanssa puhumista ihan käytännön asioista. Miten eri tilanteissa käyttäydytään? Miten vastataan puhelimeen? Miten haetaan työtä tai koulupaikkaa? Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Minun ei ole tarkoitus syyllistää ketään vaan ennemminkin herätellä ja muistuttaa, että miten tärkeästä asiasta on kysymys.

Perheiden keskustelukulttuuriin on syytä kiinnittää huomiota. Jos lapselle ei puhuta ja neuvota eri tilanteissa, vaan huomion vie esimerkiksi erilaiset laitteet ja sitä kautta huomion saa se muu maailma, niin lapsi jää eittämättä ulkopuolelle.

Äitini on aina puhunut lasten neuvomisesta. Siinä piilee suuri viisaus. Neuvominen ei tarkoita sitä, että syöttää lapselle jotakin omaa, vaan keskustelee ja herättelee huomaamaan, miten kannattaisi toimia ja mikä olisi itselle ja toiselle hyväksi eri tilanteissa. Vanhemman tulee ylipäätään osoittaa kiinnostusta ja antaa hyviä, konkreettisia esimerkkejä. Tätä kautta lapsi keskustellen muodostaa oman kantansa asiasta ja oppii huomaamaan, miten kannattaa milloinkin toimia. Kasvaessaan hän palaa asioihin tarpeen tullen ja uskaltaa myös kysyä neuvoa kun se on tarpeen ja tietää saavansa apua.

Perheissä on omat tapansa, mutta kyllä yhteiset ruoka-ajat ja päivän keskusteluhetket ovat edelleen tärkeitä. Silloin kuulee, mitä kenellekin kuuluu ja mitä päivän aikana on tapahtunut. Olen monta kertaa todennut, että lasten suojeleminen heille kuulumattomilta asioilta on paljon vaativampaa tänä päivänä kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Silti yltiöpäiseen pelotteluun ei kannata mennä. Kannatan tässäkin asiallista ja välittävää keskustelua. Sen kautta lapselle tulee turvallinen olo, että lähellä on turvalliset ja välittävät aikuiset.

Keskustelu ja puhuminen asioista on erityisen tärkeää jo suuren tietotulvan takia. On hyvä oppia tietynlainen kriittinen suhtautuminen kaikkeen mitä tulee tuutin täydeltä eri kanavista. Mihin voi luottaa ja minkä voi jättää omaan arvoonsa. Kriittistä medianlukutaitoa tulisi kasvattajan tukea ja perustella lapsen ikäkauteen sopivalla tavalla. Lasten ja nuorten kanssa keskustelu on hyvä olla avointa ja perusteltua, antaen lapsen ja nuoren muodostaa mielipiteet ja näkemyksensä itse. Luonteva ja avoin keskustelu muutenkin eri ikäisten välillä on antoisaa varmasti kaikille osapuolille.

Olen jo pitkään työskennellyt nuorten kanssa, jotka ovat siinä välitilassa tai nivelvaiheessa, miksi sitä halutaankin kutsua. Eli takana on koulu, joillakin ammatillinen, joillakin lukio ja osalla peruskoulu. Tuossa vaiheessa, jos missä tulee esille se pohjatyö mikä siellä taustalla on tehty tai jäänyt tekemättä. Onko ketään keltä kysyä, neuvooko kukaan mistä kannattaa kysyä? Onko opittu ottamaan selvää tai kysymään mitä minun nyt kannattaisi tehdä?

Kyllä, moni sanoo, että koulun ja asiantuntijoidenhan nuo asiat pitäisi hoitaa. Miten haet seuraavaan opinahjoon tai miten haet työtä? Totta toinen puoli, mutta kyllä se perusta asioiden hoidolle vaan kotoa lähtee. Surullisinta on, että osalla näistä nuorista ei ole ketään, joka jeesaisi tai edes lähtisi yhdessä hakemaan neuvoja ja apua. Tai jos kärjistän niin ei edes kiinnosta. Taustalla on varmasti monenlaisia asioita, mutta silti monen kohdalla tulee esille se, että asioista ei ole kotona puhuttu. Mielestäni nuori tarvitsee aina näiden asioiden kanssa tukea sieltä kotipiiristä. En pidä ollenkaan siitä, että pienistäkin lapsista sanotaan, että ”sehän on jo niin iso”. Eikä ole. Vaikka teini änkyröi ja tietää kaikesta kaiken, niin hän tarvitsee apua vielä monissa maailman asioissa. Jos asioista on puhuttu ja välit kiukuttelevaan teiniin ovat kunnossa, niin tilanne menee ohi ja arvokkaat neuvot ovat mielessä myöhemminkin. Ja tunne ja tietoisuus siitä, että aina saa neuvon, mielipiteen sekä tukea ja apua kun tarvitsee, kantaa pitkälle, iästä huolimatta!

Rohkaisen puhumaan ja kuuntelemaan. Keskustelun tulisi olla aina vastavuoroista.

Kirjoittaja on Ohjaamo Lahdessa toimiva työllisyyden asiantuntija.